Mm. nämä kysymykset pyörivät monen mielessä:

 

1. Olenko hullu, jos tulen psykologin vastaanotolle?

Tämä on monen ihmisen päässä oleva ajatus, jonka taustalla on tunne nimeltä pelko. Vaikka tänä päivänä psykologin palveluita tunnetaan jo paljon paremmin kuin vaikkapa 20 vuotta sitten, on leimautumisen pelko ”jouduttaessa” turvautumaan ammattiapuun silti olemassa. Olen myös sitä mieltä, että meissä suomalaisissa istuu vahvassa sellainen hullu ajatus, että yksin ja ilman muiden apua on selvittävä mahdollisimman pitkään, ja monet kokevat avun pyytämisen jopa häpeälliseksi. Totuus kuitenkin on, että jokaisen ihmisen elämässä riittää haasteita, ja joskus vaikeudet tuntuvat käyvän ylivoimaisiksi. Kenenkään elämä ei ole helppoa, vaikka se ulkoisesti saattaisi siltä vaikuttaakin. Me kaikki tarvitsemme joskus toisen ihmisen apua, ja moni meistä tarvitsee jossakin elämänsä vaiheessa myös ammattiauttajan apua. Usein apua haetaan kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun paha olo on niin suuri, että se voittaa koetun pelon. Hyvä, että edes silloin, mutta hyödyllisempää avun hakeminen olisi kuitenkin aiemmassa vaiheessa, kun ongelmat ovat vielä melko pieniä ja siten usein nopeammin ratkaistavissa. Toinen asia on sitten se, että ihmisellähän ei tarvitse olla varsinaisia ongelmia tullakseen psykologin juttusille. Psykologi voi nimittäin olla apuna esim. silloin, kun ihminen haluaa lisätä itsetuntemustaan ja kehittyä ihmisenä sekä viedä omaa elämäänsä oikeaan, itselleen hyvältä tuntuvaan suuntaan. On kyse sitten elämän kriisitilanteesta tai itsetuntemuksen lisäämisestä ja sitä kautta itsensä kehittämisestä, taitavan ammattilaisen kanssa keskusteleminen useimmiten ainakin nopeuttaa tavoitteen saavuttamista, joka jokaisella ihmisellä, väitän niin, on mahdollisimman hyvä ja onnellinen elämä. Itse näen, että apua hakeva ei siis todellakaan ole hullu, vaan hyvinkin viisas, itsestään ja muista ihmisistä välittävä ihminen.

 

2. Mikä ero on psykologilla, psykiatrilla, psykiatrisella sairaanhoitajalla ja psykoterapeutilla?

Nämä monet psyk-alkuiset ammattinimikkeet saattavat joskus ihmetyttää. Tekevätkö kaikki samaa työtä, vaiko ihan eri työtä? No, osittain samaakin, muttei kuitenkaan. Siispä täsmennetään.

Psykologi on yliopistossa psykologiaa pääaineenaan opiskellut ja psykologian maisteriksi valmistunut terveydenhuollon ammattihenkilö. Psykologeja toimii eri tehtävissä niin kunnissa kuin yrittäjinäkin. Psykologi on ihmisen käyttäytymisen, ajattelun ja tunne-elämän asiantuntija. Psykologilla on oikeus tehdä psykologisia tutkimuksia, joihin muilla ammattinimikkeillä ei ole oikeutta.

Psykiatri puolestaan on peruskoulutukseltaan lääkäri, joka on erikoistunut psykiatriaan eli tutkimaan ja hoitamaan mielenterveydenhäiriöitä. Psykiatri voi kirjoittaa asiakkaalleen lääkereseptejä, kun taas psykologi eikä myöskään psykiatrinen sairaanhoitaja voi kirjoittaa lääkereseptejä. Psykiatri voi toimia joko kunnallisessa hoitoyksikössä tai yksityisellä sektorilla.

Psykiatrinen sairaanhoitaja (nykyinen nimike on sairaanhoitaja amk) on peruskoulutukseltaan sairaanhoitaja, joka on opinnoissaan suuntautunut mielenterveyshäiriöiden hoitamiseen. Psykiatrinen sairaanhoitaja tarjoaa useimmiten keskusteluapua kunnallisissa mielenterveyspalveluissa.

Psykoterapeutti voi puolestaan olla kuka tahansa, joka on sosiaali- tai terveydenhuoltoalan peruskoulutuksensa jälkeen opiskellut joko erityistason (et) tai vaativan erityistason (vet) psykoterapeutiksi. Psykoterapeutin koulutus kestää vähintään kolme vuotta, ja on siis erikoistumiskoulutus, joka tarjoaa työntekijälle enemmän työkaluja ja syvyyttä auttamistyöhön. Psykoterapeutteja toimii sekä kunnallisella että yksityisellä sektorilla, ja psykoterapeutit voivat tarjota Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa. Psykoterapiasuuntauksia on monia, joista nykyaikana yleisimmät lienevät kognitiivinen suuntaus, psykoanalyyttinen suuntaus sekä ratkaisukeskeinen suuntaus.

 

3. Miten psykologia ja henkisyys liittyvät yhteen?

Sekä psykologiassa että henkisyydessä ollaan kiinnostuneita ihmisestä, ihmisyydestä, elämästä, selviytymisestä, onnellisuudesta. Väitän, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyvin kiinnostuneita itsestään, omasta elämästään sekä siitä miten tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Uskon, että jokaisella ihmisellä on kaipuu hyvään elämään, onnellisuuteen ja vapauteen. Vapauteen olla oma itsensä, tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on, rakastaa itseään ja rakastaa muita. Rakkaus on ihmisen perustarve. Rakkaus saa parhaimmillaan ihmisen kukoistamaan. Kukoistaminen on sitä, että ihminen elää omannäköistään elämää, voi hyvin ja tekee hyvää myös muille ihmisille. Kukoistavat ihmiset kokevat elämänsä merkitykselliseksi. Jokainen tekee omat valintansa, ja jokaisella on omat unelmansa. Ihmiset ovat erilaisia, mutta jokainen on yhtä arvokas. Uskon, että kaikkia ihmisiä yhdistää toive saada elää hyvää ja merkityksellistä elämää. Itse näen, että sellainen ei ole mahdollista, jos ihminen elää enimmäkseen muiden odotusten mukaan, toimii velvollisuuden tunteesta käsin, pakon edessä, motiivinaan pelko. Hyvää elämää ja kukoistusta tavoiteltaessa ihmisen on väistämättä tutkittava omia unelmiaan ja kuunneltava sydämensä ääntä. Usein on niin, että pelkän järjen äänen ja toiveiden noudattaminen ei tyydytä sydämen tarpeita koko elämän ajaksi, vaan elämä saattaa alkaa jossakin vaiheessa tuntua tyhjältä vaikka kaikki on ”kunnossa”. Joskus myös sydämen ääni voi hämätä, ja saatamme tehdä tunnemylläkässä hölmöjäkin valintoja. Ihannetilanne on sellainen, jossa sydän ja järki ovat synkronissa, ja ihminen kokee sisäistä rauhaa valintoja tehdessään. Silloin ihminen ei tee valintoja pelon motiivista, vaan rakkauden motiivista, jolloin valinnat tuntuvat pohjimmiltaan, sydämen tasolla, oikeilta. Kun ihminen tekee itselleen oikeilta tuntuvia valintoja, ovat ne silloin hyväksi myös muille ihmisille. Asian voi ilmaista myös niin, että mitä enemmän ihminen rakastaa itseään, sitä enemmän hänellä on rakkautta jaettavana muille.

Mielestäni on täysin yhdentekevää mitä kautta ihminen lähtee etsimään omaa hyvää elämäänsä, omannäköistään onnellisuutta. Jollekin niin sanotut perinteisemmät, länsimaiset terveydenhuollon piiriin kuuluvat palvelut, tuntuvat sopivilta -myös psykologin palvelut kuuluvat näihin. Toinen taas on kiinnostunut esim. itämaisesta lääketieteestä, tai henkisyydestä ihan yleisesti. Tärkeintä on, että ihminen kuuntelee itseään ja hakee ja ottaa vastaan sellaista apua, josta hän kokee saavansa itselleen ja omaan tilanteeseensa hyötyä. Lähtökohtani psykologin ja psykoterapeutin työssäni on kunnioittaa asiakkaan omaa ajatusmaailmaa ja toimia täysin sen puitteissa. Usko on jokaisen täysin henkilökohtainen asia. Yhtä lailla, ja ihan yhtä arvokasta on olla uskomatta. Ihminen voi siis olla henkinen tai ei-henkinen tai jotain siltä väliltä, mutta totuus on se, että jokainen ihminen on yhtä arvokas. Perusajatukseni asiakastyössäni on joka tapauksessa ihmisen kokonaisvaltaisuus. Uskon, että ihmisen mieli ja keho tekevät yhteistyötä jatkuvasti. Keholliset oireet ovat usein merkkejä mielen oireista, kuten voidaan todeta esimerkiksi pitkään jatkuneen haitallisen stressin aiheuttamista monista fyysisistä vaivoista. Matka itseen voi olla ajoittain hyvinkin haasteellinen, mutta väittäisin että se on elämämme matkoista se kaikista tärkein. Kaikki tiet vievät Roomaan, sanotaan. Monet erilaisetkin polut auttavat ihmistä löytämään oman hyvän elämänsä, oman kukoistuksensa, oman Roomansa. Jokaisella on oikeus kulkea omia polkujaan, omaan tahtiinsa. Jokaisen matka on yhtä arvokas.

 

4. Mistä tiedän kuka on minulle oikea terapeutti?

Itselle oikean ja sopivan terapeutin löytäminen ei ole välttämättä ihan helppoa. Tässäkin asiassa kannattaa luottaa eniten omaan arvostelukykyynsä, ja siihen tuntuuko yhteistyö toimivan parhaalla mahdollisella tavalla. Jos mietitään, että terapeutti on ihminen, jolle sinun tulisi kyetä kertomaan ihan kaikesta ja jonka ammattitaitoon sinun tulisi voida luottaa, kannattaa todellakin arvioida luottamuksen tasoa ihan kunnolla. Myös ammattiauttajat ovat ihmisiä, erilaisia sellaisia, ja sen lisäksi jokaisen työskentelytyyli on omannäköisensä. Jos sinusta tuntuu, että yhteistyö ei toimi tai muuten vain kemiat ei natsaa tai jokin tökkii, niin silloin ei kannata tuhlata kaikkien aikaa ja rahaa, vaan jatkaa itselle sopivan terapeutin etsimistä.

Erilaisia psykoterapiasuuntauksia on monia, joista ratkaisukeskeinen suuntaus on yksi. Sinun ei välttämättä tarvitse tietää, minkä suuntauksen edustaja terapeuttisi on. Ensinnäkin, tutkimusten mukaan asiakkaan ja terapeutin välinen vuorovaikutussuhde on selkeästi merkittävämpi asia kuin se mikä suuntaus on kyseessä. Toiseksi, suuri osa terapeuteista työskentelee integratiivisesti, tarkoittaen sitä että he yhdistelevät eri terapiasuuntausten oppeja ja menetelmiä sen mukaan mikä asiakkaan tilanteessa toimii parhaiten.

 

5. Mitä on ratkaisukeskeinen psykoterapia?

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on alun perin yhdysvaltalaisen psykiatrin Milton H. Ericksonin kehittelemä, 1970-luvulla Suomeen rantautunut psykoterapiasuuntaus. Ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa keskitytään asiakkaan voimavaroihin sekä pyritään löytämään keinoja mm. siihen, miten asiakas voisi elää mahdollisimman hyvää ja omannäköistään elämää. Terapian eräänä tavoitteena voidaankin pitää asiakkaan kukoistamista. Ratkaisukeskeisyyden lähtökohta on se, että jokainen ihminen on oman elämänsä paras asiantuntija, mistä kertoo myös Ericksonin ajatus ”Ihminen itse tietää ratkaisut ongelmiinsa. Hän ei vain aina itse tiedä, että hän tietää.” Ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa keskitytään enemmän tulevaisuuteen kuin menneisyyteen. Menneisyyttäkin toki voidaan tarkastella, mutta se pyritään näkemään enemmänkin voimavarana kuin taakkana. Terapiassa terapeutin ja asiakkaan välinen yhteistyö on aina erittäin tärkeää. Ratkaisukeskeinen psykoterapia on usein melko lyhytkestoista. Joskus jo yksikin tapaaminen voi auttaa asiakasta merkittävästi, useimmiten tapaamisia on 5-10. Ratkaisukeskeisen psykoterapian perusajatus on se, että jokainen ihminen on arvokas ja jokaisella ihmisellä on oikeus tavoitella hyvää elämää.

 

6. Kuinka monta tapaamista yleensä tarvitaan?

Tarvittavien tapaamisten lukumäärää on etukäteen hyvin vaikea arvioida. Ihmiset ovat erilaisia, ja meille tulee elämämme aikana eteen monenlaisia haasteita -joidenkin voittaminen vie pidemmän aikaa kuin toisten. Ensimmäisellä tapaamisella terapeutti haastattelee asiakasta, ja yhdessä asiakkaan kanssa määritellään tavoitteet terapialle. Ensimmäinen tapaaminen on useimmiten hyvin suuntaa antava, jonka pohjalta voidaan arvioida, tarvitaanko tapaamisia pari-kolme tai noin kymmenen. Ratkaisukeskeinen psykoterapia on joka tapauksessa lyhytkestoista terapiaa, ja suurin osa asiakkaista saa avun maksimissaan kymmenen kerran ”paketilla”. Asiakas sitä paitsi yleensä itse tietää parhaiten, milloin terapiasta saatu hyöty ei enää ole siihen käytettävän rahan ja ajan veroinen.