Motivaatio hukassa?

Olen onnekas saadessani työskennellä kuntoutuskurssilaisten kanssa, sillä saan olla tiiviisti tekemisissä tavoitteiden kanssa. Työssäni todellisia tähtihetkiä ovat ne, jolloin tapaan vuoden mittaisen kuntoutuskurssin viimeisellä jaksolla asiakkaan, joka on saavuttanut tavoitteensa ja on silmin nähden tyytyväinen itseensä. Kaikista hienointa on se, kun näen miten asiakas on oivaltanut jotakin hyvin tärkeää ja omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta on tullut elämäntapa. Silloin liikuttuu sekä asiakas että psykologi. Tärkeä työ on tehty ja se kantaa.

Palataan kuitenkin alkumetreille eli tavoitteiden asettamiseen. Henkilökohtaisten tavoitteiden asettaminen ei nimittäin ole aina ihan helppoa. Tai joskus tavoitteiden asettaminen sinällään on melko vaivatonta, mutta niiden saavuttaminen sitten osoittautuukin vaikeaksi. Meissä ihmisissähän vallitsee kaksi vastavoimaa. Toinen on mukavuudenhalu eli turvallisuushakuisuus ja toinen on halu kehittyä, muuttua ja mennä eteenpäin. Haluun kehittyä ja mennä eteenpäin sisältyy halu saavuttaa tavoitteita.

Psykologiassa on vuosikaudet puhuttu ulkoisesta ja sisäisestä motivaatiosta. Kyllä, näin on, molemmat saavat ihmisen usein liikkeelle ja sisäinen motivaatio pitää liikettä yleensä yllä pidempään. Jotenkin asia jää mielestäni kuitenkin hataraksi, kun motivaatiosta puhutaan näillä termeillä. Olen nimittäin sitä mieltä, että vain ja ainoastaan sisäinen motivaatio on tärkeää ja välttämätöntä, kun asetetaan henkilökohtaisia tavoitteita. Ja etenkin, kun asetetaan tavoitteita, joista olisi niiden saavuttamisen jälkeen tarkoitus tulla elämäntapa. Itselleni asia valkeni kolmisen vuotta sitten, kun ratkaisukeskeinen kouluttaja Tapani Ahola kertoi motivaation kaavan. Se on seuraavanlainen:

 

 

Motivaatio =

Tavoitteen kiinnostavuus (hyöty)

X

Onnistumisen todennäköisyys (usko)

 

 

 

 

 

 

 

Kaavan mukaan ihminen innostuu eli motivoituu sellaisista tavoitteista, jotka ovat hänelle itselleen jollakin lailla kiinnostavia. Toisin sanoen, tavoite liittyy ihmisen omiin arvoihin eli ihanteisiin. Sen lisäksi ihminen kokee, että tavoitteen saavuttamisesta on hänelle itselleen jotakin hyötyä.

Kun siirrymme mukavuusalueeltamme epämukavuusalueelle, koemme aina jonkinlaista muutosvastarintaa ja epämukavuutta. Liikkeelle lähtö ei ole koskaan ihan helppoa. Tavoitteiden saavuttaminen ja jo pelkkä muutoksen käyntiin paneminen vaatii vaivannäköä. Miksi siis viitsisimme nähdä vaivaa jonkin sellaisen asian takia, joka ei ole meille itsellemme tärkeä tai kiinnostava ja mistä ei ole meille edes mitään hyötyä? Emme onneksi ole niin tyhmiä.

Jos teemme jotakin ulkoisesta motivaatiosta käsin, väitän että teemme sen pääosin pelosta. Pelon ollessa motiivina ei motivaatio kauaa pysy yllä. Aito innostus sen sijaan syntyy tekemisen ilosta, asian itselleen tärkeäksi ja hyödylliseksi kokemisesta. Motivaatio tulee sisältä käsin, tarkemmin sanottuna sydämestämme. Pelon sijaan motiivina on tällöin rakkaus.

Motivaatioon vaikuttaa myös se, miten todennäköiseksi koemme mahdollisuutemme saavuttaa jokin tavoite. Mitä todennäköisemmältä onnistuminen tuntuu, sitä enemmän uskomme itseemme ja sitä vahvempi on motivaatiomme. On tärkeää, että tavoitteet ovat realistisia. Vaikka kuinka meille olisi hyödyllistä ja kiinnostavaa laihduttaa 30kg, sitä ei ole mahdollista tehdä ihan lyhyessä ajassa. Mitä epätodennäköisempää onnistuminen on, sitä heikompi on motivaatiomme, silloin tuskin haluamme edes lähteä liikkeelle. Joissakin asioissa, ja erityisesti tavoitteita miettiessämme, meidän on hyvä miettiä myös omia taitojamme ja kykyjämme. Olemmehan erilaisia, jokainen on hyvä jossakin, ja heikompi sitten toisessa asiassa. Joskus onnistuminen ei ole todennäköistä siitä syystä, että taitomme ovat puutteelliset. Sitten se on niin, sekin on hyväksyttävä. Useammin kohtaan kuitenkin ihmisiä, joilla kyllä on riittävät taidot, mutta itseluottamus puuttuu. Heillä saattaa olla riesanaan uskomuksia, jotka latistavat heitä edelleen. Aikuisiällä on hyvä päästä eroon turhista, lannistavista uskomuksista ja alkaa uskoa itseensä.

Kerron kaavasta vielä käytännön, hyvin käytännöllisen, esimerkin. Olkoon se nimeltään ”Projekti Ford Torino”. Ford Torino on mieheni vanha auto, tällä hetkellä melko lailla paloina hänen tallissaan. Mieheni haluaisi laittaa auton kuntoon. Motivaatio projektiin hänellä on jo kunnossa. Tavoite on miehelleni kiinnostava. Autot ovat olleet lähellä hänen sydäntään pikkupojasta lähtien ja moottoreiden kasaaminen on aina ollut hänelle täysin luonnollinen ja rakas harrastus. Insinöörikoulutuksensa ja hahmottamiskykynsä ansiosta, ja vieläpä kun hänellä on kokemusta aiemmistakin samantyyppisistä projekteista, onnistuminen projektissa on erittäin todennäköistä. Siispä, motivaatio on hänellä kunnossa. Sitten on meikäläinen. Rehellisesti sanottuna, autot eivät voisi vähempää kiinnostaa. Minua kiinnostavat eri asiat. En lue huvikseni moottoreiden kasaamisoppaita, luen muita kirjoja. On ihanaa, että miehelläni on omat harrastuksensa, minulla omani. On ihanaa, että me ihmiset olemme erilaisia. Mutta siis, ”Projekti Ford Torino” ei ole minulle tärkeä asia, se ei kiinnosta minua. Toiseksi, hahmottamiskykyni on melko heikko, ihan syystä olen humanistisella alalla. Auton kasaaminen olisi kohdallani lähinnä vitsi, onnistuminen ei ole todennäköistä. Ja nyt ei ole kyse uskomuksesta, vaan ihan totuudesta. Ja hyväksyn sen. Motivaationi suhteessa ”Projekti Ford Torinoon” on siis olematon. Tämä taisi tulla selväksi.

Kun pohdimme omia tavoitteitamme, pienempiä tai suurempia, on oltava ennen kaikkea rehellinen itselleen. Mistä minä innostun? Mikä minua kiinnostaa? Mihin haluan, että tavoitteen saavuttaminen johtaa? Kenelle tavoitteen saavuttaminen on tärkeää? Vastauksen on oltava: minulle itselleni. Äkkiä olemmekin sydämen tason haaveiden äärellä. Kun saavutamme itsellemme tärkeitä tavoitteita, hyöty jakaantuu ympärillemme. Voimme hyvin, joten jaamme hyvinvointia läheisillemme sekä ventovieraille. On siis viisasta pysähtyä miettimään omia tavoitteitaan ihan rauhassa. Mahatma Gandhi on sanonut, että ”Nopeudesta ei ole hyötyä, jos suunta on väärä.” Yhtä lailla voidaan sanoa: kun suunta on selvillä, ei ole enää kiire. Kun tiedämme, mitä todella tahdomme, jokainen ajatuksemme ja tekomme vie kohti sitä. Ja vaikka joskus tulisi takapakkiakin, jota elämässä ihan varmasti tulee, ei se haittaa, sillä pysähtymisen jälkeen tiedämme minne jatkamme. Onnea valitsemallasi tiellä, kohti Sinulle tärkeitä tavoitteita!

Johanna Mäki-Petäjä, Psykologipalvelu Elämänilo

5.4.2015